Suru on suuri

Näin kuljen kanssasi ihminen,

sen pienen haihtuvan hetkisen,

kun iltani koittaa ja matkani jää

kuule silloin pienoinen pyyntöni tää.

Ilot, surut on kohdattu jakaen,

metsät ja polut näin yhdessä kulkien,

siis kuuntele mun pyyntöni pienoinen,

vierelläin kuljethan matkani viimeisen.

Tällä viikolla ovat käsityöt esittäneet sivuosaa, tai oikeastaan jääneet osatta kokonaan.

Pääosan esittäjä on ollut suloinen, ihana, rakas, tärkeä, maailman paras ystävä, valloittava vanhaherra, Walesinspringerspanielimme Joppe.

Maanantai meillä oli suhteellisen normaali maanantai. Arkisia askareita, vähän neuletöitä, paljon koiran rapsutusta, lumitöitä. Tiistaihin herättiin jo toisenlaisissa tunnelmissa. Joppe oli sairaan oloinen. Häntä ei heilunut ja silmissä oli anova katse. Pojan jalat eivät enää jaksaneet kantaa.
Seuraavana päivänä rakkaan ystävän kivut ja tuskat lopetettiin.

Ikävä ja kaipaus on suunnaton.

Rintaa puristaa valtava suru.

12 ja puoli vuotta saimme olla tämän hurmaavan koiraherran oma lauma.

Nyt on kotona vain hiljaisuus.

En ole kyennyt vielä laittamaan koiran tavaroita pois, tuntuu etten uskalla edes imuroida ettei lattioilta häviä merkit karvakorvan läsnäolosta.

Pelkään, että unohdan.

Vaikka enhän minä sellaista ystävää voi unohtaa.

Vanhaherra on painanut tassunjälkensä sydämeeni. Teki sen heti kun tavattiin. Tuli muutaman viikon ikäisenä istumaan tuolini alle. Minä kun luulin, että minä valitsen pennun. Ei. Pentu valitsi minut. 

Nyt yksinollessani tunnen koiran läsnäolon, välillä kuulen tassujen rapinan lattiaa vasten.

Nyt on vain ikävä.

Ja kaikki hyvät muistot.