Voimaa taiteesta

Neulojan käsityöt ovat talviunilla. Tai oikeammin, ei ne työt vaan se tekijä. Talviuni tai talvihorros, joku hyvin jähmeä olotila kuitenkin. Eikähän ne keskeneräiset työtkään ihan itsekseen sitten etene jos tekijä puuttuu tai neuloja ei neulo. Keskeneräisiä töitä on. Ja blogikin on jäänyt oman onnensa nojaan. Nyt ei ole ollut voimia. Väsyttää. Uuteen lääkkeeseen tottuminen on ollut elimistölle taas pienen haasteen paikka. Mutta tästäkin päästään yli. Huomenna varmasti on jo taas vähän helpompaa. Ihan niinkuin tänäänkin on helpompaa kuin eilen.

Ja mitäs silloin tehdään, kun omat työt eivät luista? Silloin mennään mahdollisuuksien mukaan ihastelemaan muiden töitä ja muiden mahtavaa osaamista! Niin nytkin. 

Käännettiin siipan kanssa nokat kohti Kangasala-taloa ja Kimmo Pyykkö -taidemuseota ja siellä 25.1. avattua kuvataiteilija Jussi TwoSevenin upeaa näyttelyä All is One. 

Ensimmäisen kerran tutustuin Jussi TwoSevenin töihin Taidekeskus Salmelassa kesällä 2017. Nyt pääsin ihastelemaan hänen töitään vähän isommassa mittakaavassa, kirjaimellisesti. Kimmo Pyykkö -museossa on nimittäin esillä Jussi TwoSevenin kankaalle maalamia töitä ja lisäksi suoraan seinään maalamia teoksia.

Taiteilijan taiteelliset juuret ovat katutaiteessa ja graffitissa. Ja se on se mikä ainakin minua näissä töissä viehättää. Töissä on tietty katutaiteen rouheus mutta silti ne ovat hyvinkin tarkkoja teoksia. Mukaansa tempaavaa taidetta. Kannattaa käydä tutustumassa.

Ainoa työ mikä itselläni tällä hetkellä edistyy edes pienen pienin askelin on tuo mieheni villapaita, mistä aiemminkin olen kirjoitellut. Pahimmat karikot lienee sen osalta nyt selätetty ja matka jatkuu hitaasti mutta vääjäämättä kohti pääntietä. Se kun on alhaalta aloitettu, hihat jo lisätty ja raglankavennusten salat selvitetty. Ehkä jonakin päivänä valmis. 

Iloista viikkoa kaikille!

💙

Mari

Minä vain haaveilen

Nythän tämä touhu meinaa täällä kääntyä ihan väkisin pelkäksi haaveiluksi. Työn alla on nimittäin elämäni toinen itse tekemäni villapaita ja taisin lähteä tähän(kin) projektiin hieman sillä lailla "takki auki ja soitellen sotaan" -meiningillä. 

Minulla on periaatteessa tuohon villapaitaan ohje jota olisin voinut noudattaa ja jonka olisi pitänyt myös helpottaa koko hommaa. Mutta tietenkin päätin hieman muuttaa valmista ohjetta itselleni mieluisampaan suuntaan. 

Käsi pystyyn virheen merkiksi! 

Ja koska kokemusta ei ole vielä kertynyt ihan edes välttävästi, niin nyt olen sitten ihan helisemässä lisäysten ja kavennusten ja kavennusten kavennusten kanssa. 

Ja tietenkin kun homma alkaa mennä liian hankalaksi, sen tekeminenkin hidastuu merkittävästi. Mielummin puuhailee jotakin ihan muuta kuin sitä hankalaksi käyvää neuletta. 

Ja siinä juuri minä olen tosi hyvä. Siinä muiden puuhailtavien asioiden keksimisessä. On paljon mukavampaa selailla vaikka ihania neulekirjoja kuin miettiä ja pähkäillä miten ihmeessä neulon sen villapaidan loppuun. Sitä paitsi, nyt on käsillä kaksi niin ihanaa sukkakirjaa, että niitä on aivan pakko välillä  vähän selailla ja haaveilla. Ja suunnitella mitä sitä sitten neuloisi jos paita joskus valmistuu. Tai jos vaikka ihan vähän aloittaisi jo jonkun ihanan pitsisukkaprojektin. Jos ihan vaan vähän lipsuisi siitä hassusta päätöksestä, että yksi työ kerrallaan. Ajatelkaas nyt ihan oikeasti! Onhan se nyt ihan hassu päätös. Kyllä enemmän tykkään kun on monta keskeneräistä työtä. Sitten voi aina siirtyä toiseen työhön jos yksi alkaa puuduttaa.

No jaa, ehkä nyt kuitenkin koitan saada tuota paitaa pikkuhiljaa eteenpäin. Eihän raglanhiha nyt niin vaikea voi olla. Vai voiko? Ehkä se voi tai sitten ei. 

Jos vain päätän, että se ei ole vaikea, niin ehkä se ei sitten olekaan. Olisikohan tämäkin vain asennekysymys.😊

Ihanaa lauantai-iltaa jokaiselle!

Haaveillaan.😀

💙

Mari

Pöytävalaisimen tarina

Nyt seuraa jotakin hyvin erityistä ja ainutlaatuista. Koska omat projektit jumittavat oikein kunnolla, eikä valmista tunnu tulevan millään, ei siltä saralta juuri irtoa mitään kerrottavaakaan. Mutta meidän kaikkien iloksi sain puolisoltani luvan jakaa hänen projektinsa lopputuloksen teille kaikille.

Tämän lampun sain syntymäpäivälahjaksi rakkaalta mieheltäni. Ei ole ollenkaan hullumpaa täyttää vuosia, kun lahjaksi saa jotakin näin hienoa! 

Lahjakassiin kun kurkkasin, niin ei riemulla ollut rajaa. Tämä pöytävalaisin on NIIN HIENO. En voi käsittää, että puolisoni on kaikessa hiljaisuudessa (ja minulta salaa😄) valmistanut tämän upean valaisimen.

Lampun jalka on tehty vanhasta hirren pätkästä. Tässä meidän lähellä sijaitsee Metsänkylän Navetta, jossa myydään vanhoja rakennustarpeita. Silloin tällöin siellä on tullut vierailtua ja joskus sieltä on tarttunut mukaan myös vanhoista taloista purettuja hirsiä, lattialankkuja ja vanha ikkunakin. Niistä puolisoni on sitten tehnyt meille kotiin kaikenlaista mm. ruokapöydän. Jos haluatte nähdä sen, niin voin joskus tehdä postauksen siitäkin. Se on hieno.

No mutta tämä lamppu. 

Se on siis tehty hirren pätkästä mikä jäi ylimääräiseksi juuri tuosta ruokapöytäprojektista. Vuosikymmeniä vanha puu on itsessään jo niin kaunis ettei siihen tarvitse mitään lisätä eikä siitä juuri tarvitse mitään poistaakaan. Hieman puolisoni on tuota pintaa hionut ja viimeisenä sipaissut pintaan puuvahan. (niinköhän se oli...😏)

Muistan kyllä, että tästä valaisimesta on ollut jossain kohtaa puhetta ja sen tekemisestä on keskusteltu. Mutta sinnehän se on hautautunut jonnekin arjen kiireiden alle ja itse olin unohtanut koko asian aivan täysin. 

Onneksi mieheni ei ollut unohtanut. 

 

Kovin nopeita emme kumpikaan näissä projekteissamme ole mutta sillähän ei ole mitään väliä. Parasta on, kun saa rauhassa tehdä ihan ilman aikatauluja. Valmista kuitenkin jossain kohtaa tulee.

Ihanaa viikkoa teille kaikille

ja 

erityisesti sinulle

💚

Mari

Nyt pukkaa pilkullista sukkaa

 

 

Nyt on tosiaan puikoilta pudonnut pilkullista sukkaa. 

Tämä sukkapari on ollut kyllä tekeillä jo luvattoman kauan. Kovin on ollut hidasta ja hankalaa hommaa. Miten tuo neulominen muuttuukin olevinaan niin äärimmäisen vaikeaksi heti, kun mukana kuljetettavia lankoja on matkassa enemmän kuin yksi. Hyvänen aika, kun en ymmärrä miten muut neulojat pystyvät neulomaan kirjoneuleita. Siinä täytyy olla jotakin yliluonnollista?

Luulin jo viime talvena selättäneeni tämän asia, vaan ei. 

Kaiken muun hankalan lisäksi tämän yhden sukkaparin kanssa tapahtui vielä sekin, että kun sain jotenkuten tuherrettua ja väkisin väännettyä valmiin parin, niin toinen sukkahan on nyt sitten rutkasti isompi kuin toinen. Eikä varmaan ole vaikea arvata kummasta sukasta tuli pienempi. No siitä ensimmäisestä. Sitä tietenkin kun kovalla jännityksellä ja äärimmäisellä keskittymisellä tuhersin, niin lopputulos oli sitten suhteellisen tiukkaa neulosta. Ei ollenkaan sellaista minulle tyypillistä kädenjälkeä. Toisen sukan osasin jo ottaa hieman rennommin, joten sen näkee myös työn jäljestä. Sama silmukkamäärä kummassakin, samat kerrosluvut vaan lopputuloksena aivan erikokoiset sukkaset. Että voi rähmä. Ainoa hyvä asia tässä on se, että nämä sukkaset on tehty jämälankavaraston Nalle-langoilla. Että en nyt ainakaan ostanut lankoja varta vasten tätä epäonnista projektia varten.

 Mutta olkoot. Vien ne mökille, siellä on aina käyttöä sukille, isoille ja pienille, täydellisille ja epätäydellisille.

Viimeiset kaksi ja puoli vuotta neulojan elämässä ovat olleet äärimmäisen kaoottista aikaa.  Asiat jotka ovat vaikeina hetkinä kantaneet ja tuoneet iloa ovat olleet ne omat rakkaat ihmiset ja käsityöt (ne epäonnistuneet ja onnistuneet). Voinnin heilahdukset suuntaan ja toiseen näkyvät minulla suoraan näissä käsitöissäni. Silloin kun on huono päivä ei pysty keskittymään eikä käden ja pään yhteistyö aina oikein toimi. (Tosin tässä olen mennyt eteenpäin.) Virheet olen oppinut hyväksymään mutta kyllä ne silti vähän aina harmittaa. Niinkuin nyt nuo pilkkusukat.😂 Ja iloa on  tietenkin tuonut myös se, että olen saanut ja voinut kirjoitella tänne näitä omia pieniä höpötyksiäni. 

Ja nyt voin viimeinkin sanoa, että tässä reilun parin vuoden synkkyydessä alkaa viimein näkyä hieman myös ihan oikeaa valoa. Viimeinkin kohtasin pari neurologia, jotka ihan tosissaan kuuntelivat ja ymmärsivät mitä heille kerron, perehtyivät asiaan ja halusivat lisätutkimuksia. Heille en ollut vain nimi potilaslistassa ja joku josta on syytä päästä vain nopeasti eroon. Kerrankin tunsin, että minulla on oikeasti jotakin merkitystä siellä sairaalan seinien sisäpuolella, enkä ole poliklinikallakaan vain lääkäreiden harmina. Nyt on tutkimukset tehty ja epilepsia lääkitys aloitettu. Ja voin onnellisena sanoa, että nyt mennään ihan selvästi oikeaan suuntaan. Tämä on niin mahtavaa!

Nyt tuntuu, että voin viimeinkin laskea hartiat alas. Nyt tämä neuloja on hyvissä käsissä.

Mari

Hyvää syntymäpäivää!

Hyvää uutta vuotta ihan kaikille ja jokaiselle. 

Ja hyvää ensimmäistä syntymäpäivää tälle minun erikoislapselleni, tälle blogille. Hieman nyt myöhässä toki toivottelen onnea, sillä ensimmäisen blogijuttuni päästin ilmoille 2.1.2019. 

Onnea blogille ja onnea minulle. 

Kulunut vuosi tämän blogin kanssa on mennyt kyllä hirmuisella vauhdilla! Ja miten paljon tähän kuluneeseen vuoteen onkaan mahtunut tapahtumia ja sattumia. Ja millaisen läjän olen saanut aikaiseksi kaikenlaisia käsitöitä! En voi kuin ihmetellä. Sairauden pahimmassa myllerryksessä, mielialan kyntäessä pohjamutia, kun tuntui, että mikään ei enää ikinä milloinkaan palaa ennalleen. En olisi silloin uskonut, että vuotta myöhemmin asiat ovat suhteellisen hyvin ja itse blogin myötä monta monituista kokemusta rikkaampi. 

Tämä vuosi blogin kanssa on ollut hauska matka. Se matka on ollut kannustava, yllättävä, innostava, inspiroiva. Todellinen löytöretki. Löytöretki itseen ja käsitöiden maailmaan.

Edellisessä postauksessa muistelin mennyttä vuotta ja blogin luetuimpia postauksia. Jutun niistä voit käydä kurkkaamassa täältä. Mutta kyllä mielestäni huomion ansaitsevat myös ne kehnoimmat tarinat. Ne jotka eivät ole syystä tai toisesta oikein kiinnostaneet ketään. Ykkössijan tällä listalla saa postaukseni jossa kovasti koitan muistuttaa itseäni siitä, miten tärkeää olisi keskittyä hyvään kaiken negatiivisen sijasta. Kakkosena loistaa postaus ihanasta pakkaspäivästä ja palmikkolapasista. Ja kolmosena surun täyttämä teksti jonka kirjoitin, kun jouduimme luopumaan rakkaasta koiraherrastamme. 

Ja nyt suuntana tämä uusi ja innostava vuosi 2020. Innostuksesta kihisten jään seuraamaan mitä kaikkea mielenkiintoista se tielleni viskaakaan. 

Toivottavasti kaikkea mukavaa ja positiivista.

Iloista mieltä!

💗

Mari