Suru

 

 

 

Tämä viikko on ollut surun ja murheen aikaa. 

En oikein ole osannut tarttua mihinkään toimeen koko viikon aikana. On jäänyt kirjoitukset kirjoittelematta ja moni muukin asia on jäänyt puolitiehen. 

 

Ajatukset kiertävät pienen pientä kehää. Päällimmäisenä suru yllättäen menehtyneestä ja valtava murhe hänen omaistensa ja läheistensä puolesta, huoli heidän selviytymisestään ja jaksamisestaan. Huoli ystävästä.

Kyllä siellä ajatusten kiertävässä kehässä liikkuu, surun ja murheen alla, hetkittäin pintaan pyristelevinä hentoina valonsäteinä, mukavat muistot vuosien varrelta. Tottakai, eihän niitä voi pois hävittää. Keneltäkään. Ne on ne, mitä meistä jää.

 

Aika ajoin mielen uhkaa kuitenkin vallata valtava turhautuminen, kun en osaa tehdä tarpeeksi helpottaakseni ystävän oloa. Kunpa voisinkin ottaa edes osan tuskasta pois. Kunpa voisin pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois, ja elämä jatkuisi. 

Niin, elämä jatkuisi.

Riittääkö se, että kysyn ystävältä kuinka hän voi? Riittääkö se, että kysyn miten voin sinua auttaa? Riittääkö se silloin, kun toisen maailmalta on pudonnut pohja? Entä riittääkö se silloin, kun ystävän sisintä repii raastava suru ja ikävä? 

 

Surun edessä tuntuu aika voimattomalta. Myönnän, että valtava suru myös pelottaa. 

Surun edessä ei aina löydä edes sanoja. Mutta entä jos niitä ei aina tarvitakaan? Jos se itse asiassa riittää siinä hetkessä, että on läsnä. Että kuuntelee, tai sitten ollaan vaan ihan hiljaa. 

Yhdessä.

💗

Mari